Edward Abbey:
Kesä autiomaassa

Huutavan ääni erämaassa - erämaan puolesta.
Suomentajan jälkisanat

Seuraavassa esitellään lyhyesti tekijä, esitetään joitakin tulkintoja käsillä olevasta teoksesta sekä kerrotaan lopuksi tapahtumapaikkojen omalaatuisesta geologiasta.
 

Edward Abbey kiinnostui läntisten osavaltioiden omaleimaisesta luonnosta jo 17 vuoden herkässä iässä. Kotifarmi Pennsylvaniassa sai jäädä, kun hän Woody Guthrien laulujen ja Carl Sandburgin runojen innoittamana lähti kiertelemään Yhdysvaltoja. Hän vieraili Seattlessa, San Franciscossa ja Yosemiten kansallispuiston kuuluisissa jättiläispunapuumetsissä, matkusti parhaaseen hobotyyliin junien tavaravaunuissa ja ansaitsi elantonsa poimimalla hedelmiä. Kulkuriromantiikan täydensi pidätys irtolaisuudesta Arizonan Flagstaffissa.

Läntisten osavaltioiden karut maisemat tekivät nuoreen mieheen pysyvän vaikutuksen, kuten käsillä olevasta teoksestakin voi havaita. Vietettyään puolentoista vuotta armeijan leivissä, mistä ajasta yksi vuosi kului miehitetyssä Italiassa, Abbey palasikin pian Länteen ja aloitti filosofian opiskelut Albuquerquessa. Suoritettuaan alemman tutkinnon hän opiskeli jonkin aikaa Fulbright-stipendin turvin Edinburghissa ja matkusteli useissa Euroopan maissa, mm. Norjassa ja Ruotsissa, ennen paluuta Albuquerqueen ja ylemmän tutkinnon pariin. Lopputyön (1959) aiheena oli anarkismi, jonka Abbey näki vastarintana Tolstoin sanoin "valtion organisoitua väkivaltaa" vastaan.

Ajanjaksoon mahtui lyhyt, myrskyisä ja lapsettomaksi jäänyt avioliitto, ensimmäinen kaikkiaan viidestä, sekä useita lyhyempiä naissuhteita. Opiskelijapiireissä Abbey tunnettiin huilua soittavana pummina, "Albuquerquen Diogeneena". Hän alkoi ottaa jyrkkää kantaa niitä tahoja vastaan, joiden katsoi olevan Lännen pilaajia: kehitysintoilijat, karjatilalliset, kaivosyritykset ja liittovaltion maankäyttövirasto. FBI alkoi seurata Abbeyn toimintaa saatuaan käsiinsä tämän kirjoittaman, pasifismiin viittaavan kirjeen.

1954 ilmestyi esikoisromaani Jonathan Troy, ja toisesta romaanista, The Brave Cowboy (1956), tehtiin Kirk Douglasin tähdittämä elokuva. Seuraavat vuodet Abbey työskenteli metsäviraston ja kansallispuistoviraston palveluksessa, mitä hän jatkoikin vuoteen 1979 asti kirjoittaen koko ajan. Elintaso ei ollut kaksinen: kirjailija tasapainotteli köyhyysrajan tuntumassa. Tuona aikana Abbey myös perehtyi lounaisten osavaltioiden luontoon ja tuli tunnetuksi luontokirjoittajana. Abbey ei missään vaiheessa pitänyt hänelle tyrkytetystä luontokirjoittajan leimasta. Hän piti itseään ennen muuta romaanikirjailijana ja katsoi, että hänen esseensä olivat "pelkkää proosaa", eivät varsinaista kirjallisuutta. Kuitenkin Abbeyn kestävin maine perustuu juuri hänen luontoaiheiseen, esseistiseen tuotantoonsa.

Luontokirjallisuus - vaihtoehtoinen termi on ympäristökirjallisuus - on parin viimeisen vuosikymmenen aikana nostettu eräissä yhdysvaltalaisissa yliopistopiireissä erityiseksi kirjallisuuden alalajiksi, jolla on oma historiansa ja omat klassikkonsa. Ehdottomasti keskeisin teos on Thoreaun Elämää metsässä (1854). Sen jälkeen kirjallisuudenlajin hittilistalla seuraavat useimmiten - hieman valitsijasta riippuvassa järjestyksessä - Rachel Carsonin Hiljainen kevät (1962) sekä Aldo Leopoldin A Sand County Almanac (1949). Abbeyn Kesä autiomaassa on ansainnut paikan välittömästi näiden jälkeen. Muita samaan genreen luettavia kirjailijoita ovat esimerkiksi Annie Dillard, Barry Lopez ja Leslie Marmon Silko hiljattain suomennetulla romaanillaan Riitti (Ceremony, 1977).

Tämän modernin luontokirjallisuuden perusajatuksena on kirjallisten keinojen ja perinteiden yhdistäminen luonto- tai ympäristöaiheen huolelliseen ja tarkkaan käsittelyyn. Teokset voivat olla, ja usein ovatkin, asiaproosan ja fiktion eriasteisia sekoituksia, ja myös runot voivat olla luontokirjallisuutta.

Yhdysvalloissa kirjallisuudenlajille tarjoaa kasvupohjaa voimakas villeyden ja villin luonnon "kultti", jonka juuret johtavat kauas pioneeriaikoihin. Euroopan maissa suhde koskemattomaan luontoon on jonkin verran erilainen. Britanniassa on kuitenkin jo perustettu luontokirjallisuuteen keskittyvä tieteellinen seura.
 

Abbeyn tunnetuin luontoaiheinen teksti on juuri käsillä oleva, 1968 ilmestynyt teos, joka jälkikäteen tarkasteltuna on monien mielestä tärkeintä, mitä Abbey elämänsä aikana kirjoitti.

Teosta voi lukea sekä kaunokirjallisuutena että luonto-oppaana. Se lienee paras luokitella "luovaan tietokirjallisuuteen" samoin perustein kuin Thoreaun klassikko Elämää metsässä. Tavanomaisesta tietokirjallisuudesta Abbeyn teoksen erottaa se, että tosipohjaisten tapahtumien alkuperäinen kronologia häivytetään kerronnallisin keinoin näkyvistä ja teksti kootaan uudelleen vuodenkieroa mukailevaksi narratiiviksi, jota vielä katkovat pitkät, assosiaation kautta pääaiheeseen liittyvät poikkeamat. Täsmälleen näin on tehty myös Thoreaun klassikossa. Ja kuten Thoreaun vuodenkierto, myös Abbeyn "kausi" on kooste, jonka pohjana on kaksi Archesissa vietettyä kesää sekä kolmas, jonka hän vietti myöhemmin eräässä toisessa lähiseudun kansallispuistossa. Näillä kerronnallisilla ratkaisuilla Abbeyn teos liittyy selvästi Thoreaun aloittamaan perinteeseen. Tekstissä on runsaasti myös muita viittauksia Thoreauhun.

Moniaalle polveilevan kirjan jättämässä jälkimaussa ehkä päällimmäisenä tuntuu poleemisuus, jyrkkyys, kirjan minäkertojan äkkiväärä väittelijän asenne. Mitä kirjassa sitten väitetään? Usein tekijä-kertoja ei ole samaa mieltä edes itsensä kanssa: väitettä seuraa usein dialektinen vastaväite. Kirjassa on paljon ironista etäisyydenottoa, milloin lempeää, milloin purevan ivallista. Tämä on ehkä ollut yhtenä syynä kirjan heikkoon arvostukseen 70-luvulla modernismin ihanteiden sävyttämissä kirjallisuuspiireissä. Ironiaa ja ristiriitaisuutta on liikaa, "syvällisyyttä" ja "hienovaraisuutta" liian vähän. Paikallisuutta ja henkilökohtaisuutta liikaa, "universaalia" liian vähän.

Ehkä Abbey viittasi johonkin tällaiseen kirjoittaessaan alkusanoissaan, että jos "vakavat kriitikot, vakavat kirjastonhoitajat, vakavat kielen ja kirjallisuuden apulaisprofessorit tulevat lukemaan tämän kirjan, he tulevat inhoamaan sitä syvästi. Ainakin toivon niin."

Onneksi postmodernit virtaukset ovat 80-luvulta lähtien helpottaneet ironisten ja ristiriitaisten piirteiden vastaanottoa, ja Kesä autiomaassa -teoksen arvostus onkin ollut viime ajat nousussa. Toisaalta Abbeyn estetiikassa on realistisia piirteitä ja poliittista sisältöä, joiden edessä postmodernistinen tulkitsija yleensä jää avuttomaksi - realismihan viittaa niin sanottuun todelliseen maailmaan kielipelien tuolla puolen, ja sellaisesta postmodernismin sosiaalisesti konstruoituneessa tekstiuniversumissa mieluiten kaunopuheisesti vaietaan - jälkistrukturalismin tai kulttuurintutkimuksen kehittyneet työkalut eivät yksinkertaisesti sovellu tuon oletetun kielentakaisen todellisuuden käsittelyyn¹.

Teoksen kerronta tekee vauhdikkaan vaikutelman silloinkin, kun ei näytä tapahtuvan juuri mitään. Tämä perustuu osittain rytmisiin keinoihin, osittain voimakkaisiin kontrasteihin, jotka näyttävät olevan Abbeyn erikoisalaa. Aavikon vaikuttavuus korostuu jossain taustalla häämöttävän suurkaupungin kivierämaata vasten. Toisenlaisia vastakohtia äärimmäiselle kuivuudelle tarjoavat autiomaan raikkaat lähteet rehevine kasviyhteisöineen sekä valtava Coloradojoki. Kuivuutta voi myös seurata äkillinen kaatosade ja äkkitulvan vaikuttava spektaakkeli. Ehkä kaikkein vaikuttavin kontrasti vallitsee varsin suuressa määrin elävän kertojan ja häntä ympäröivän rutikuivan maaston ja paljaiden kalliopintojen välillä. Abbey ei häpeile kuvata itseään istumassa aurinkokatoksen alla jäinen drinkkilasi kädessä, tarkkailemassa autiomaan auringonlaskua aivan kuten joku toinen katselisi television myöhäislähetystä. Hätkähdyttävän urbaaneihin kuviin tuntuu liittyvän jonkilaista riiviömäistä mielihyvää: esimerkiksi lokakuun auringonlaskut eivät "muistuta mitään niin paljon kuin Jumalan ikiomia taivaallisia pizzoja". Abbey tuntuu myös olevan aivan tyytyväinen valintaansa viettää talvet savuisissa ja degeneroituneissa metropoleissa vastakohtana autiomaakesien yksinäisyydelle, kuumuudelle ja jatkuvalle janolle.

Teoksen luontokäsitys ei ole erityisen ekologinen - Abbey painottaa pikemminkin eliöyksilöä kuin eliöiden välisiä suhteita. Abbey ei myöskään käsittele ekologiatieteeseen kuuluvia kysymyksiä kuten aineiden kiertokulkua tai lajien sukkessiota. Ekologiseen ajatteluun laajassa mielessä sen sijaan viittaa Abbeyn tunnustus, että ihminen ei ole ainoa "itsestään tietoinen" olio traagisen "tyhjässä" maailmassa. Kirjassa on runsas kokoelma ei-inhimillisiä hahmoja, jotka kaikki toimivat, ja joilla on täysi oikeus toimia omista, egoistisista lähtökohdistaan käsin: rakastuneita käärmeitä, itsesäälin valtaamia lehmiä, ilkeitä hyttysiä.

Abbeyn aavikolla vallitsee jokseenkin darwinilainen eloonjäämistaistelu, mutta kamppailu ei vaikuta kovin traagiselta, pikemminkin kyse on jonkinlaisesta eloonjäämisen komediasta. "Onko ilolla arvoa eloonjäämisen kannalta?" Abbey pohtii tarkkaillessaan kurnuttavia konnasammakoita. "Epäilisin että sillä on. Epäilisin että nyrpeitä ja pelokkaita odottaa pikainen häviäminen." Darwinismin näkökulmasta jossain määrin kerettiläistä on, kun Abbey olettaa, että konnasammakot eivät ehkä laulakaan mistään eloonjäämistä hyödyttävästä syystä vaan kenties silkasta elämänilosta, huolimatta siitä että laulu vaarantaa niiden eloonjäämisen.

Siellä täällä Abbey kritisoi kapitalistista olemisen järjestystä, mutta tämä ei selvästikään ole hänen kirjojensa tärkein poleeminen ulottuvuus - keskeisempiä retorisia päämääriä ovat villin luonnon suojelun puolustaminen sekä tietynlaisen luontoystävällisen maailmannäkemyksen välittäminen lukijalle. Uskoiko Abbey, että kirjallisuudella on voimaa muuttaa maailmaa? Emme tiedä, mutta ainakin hän kirjoitti kuten hän olisi näin uskonut.

Komediana Kesä autiomaassa on ehtymätön aarreaitta - kaikkea löytyy, runoparodioista ja sanaleikeistä tilannekomiikkaan, kovasta pilkkanaurusta hiljaisen lempeään huumoriin.

Vielä on mainittava Kesä autiomaassa -teoksen suhde lännenkirjallisuuden (ja lännenelokuvan) genreen - sekä Lännen kirjallisuuteen, joka on laajempi käsite. Abbeylla keskeinen luonnon ja kulttuurin vastakohta on myös 1940- ja 1950-lukujen klassisten lännenelokuvien keskeistä tematiikkaa. Käsillä olevalla teoksella on muitakin yhtymäkohtia "länkkäreihin" - erityisesti Abbeyn yksinäinen, kodin jättävä, vaaroja päin käyvä henkilöhahmo, joka muistuttaa westernien sankaria. Tarinan lopuksi Abbey jopa poistuu kirjaimellisesti kohti auringonlaskua, kuten kioskiwesternien yksinäinen cowboysankari - tosin autolla. Lännen kirjallisuuteen hieman laajemmassa mielessä Abbeyn kirjan liittävät sen Lännen olemusta, erityislaatua ja mytologiaa koskevat laajat pohdinnat. Abbey ja Kesä autiomaassa ovat lopulta itsekin osa Lännen elävää mytologiaa.
 

Abbeyn romaaneista kuuluisin, The Monkey Wrench Gang vuodelta 1975, on saavuttanut tiettyä kulttimainetta. Tästä villin luonnon puolesta toimivaa sabotööriryhmää kuvaavasta koomisesta seikkailuromaanista tuli vuonna 1981 perustetun radikaalin Earth First! -ympäristöjärjestön raamattu ja Abbeysta järjestön guru.

Earth First! -järjestö on jakanut mielipiteitä niin valtajulkisuudessa kuin ympäristöliikkeen sisälläkin. Järjestöä on joskus kutsuttu jopa terroristijärjestöksi, mutta on muistettava, että Earth First! ei ole vahingoittanut ihmisiä vaan pelkästään koneita, aivan kuten 1800-luvun esikuvansakin, luddiitit.

Abbey ei koskaan liittynyt järjestön jäseneksi, mutta hänellä oli kyllä tiettyä mainetta rakennustyömaiden tuholaisena ja tienvarsimainosten kaatajana. Hän on kertonut, ettei missään tapauksessa itse osallistuisi esimerkiksi Glen Canyonin räjäyttämiseen, mutta jos joku muu haluaisi tehdä sen, Abbey voisi kyllä mennä pitelemään taskulamppua.

The Monkey Wrench Gang -romaanin julkaisemiseen asti Abbeyta oli aivan oikein pidetty Utahin kanjoniseudun hienona kirjallisena kuvaajana. Nyt hänestä tuli kansansankari, jonkinlainen vihreä Jesse James - "Cactus Ed", kuten hänen lempinimensä kuului.

Abbey koki tuona aikana itsensä kirjailijana väärinymmärretyksi, ja alkoi inhota itäisistä osavaltioista johdettua kirjallisuuskoneistoa. Hän inhosi tarkoituksetonta verbaaliakrobatiaa niin syvästi, että piti jopa B. Travenista tai Dreiserista enemmän kuin Proustista, Nabokovista tai Henry Jamesista - näin hän ainakin kirjoitti päiväkirjassaan. Ensinmainittujen proosa kylläkin oli niin typerän huonoa että sitä oli tuskallista lukea, Abbey kirjoitti, mutta he ainakin keskittyivät kuvauksensa aiheeseen - todellisten ihmisten todelliseen elämään. Mitä viimeksimainittuihin kirjailijoihin tulee, Abbey siteerasi Faulkneria: "He kirjoittavat hyvin, mutta heillä ei näytä olevan mitään sanottavaa." Tsehov oli Abbeyn monista klassikkosuosikeista suurin, tämän tyyli oli sekä yksinkertaista että taidokasta, ja lisäksi Tsehov oli uskollinen faktoille, mikä Abbeyn mielestä oli vielä tärkeämpi kirjallinen hyve kuin runollinen totuus.

Myös omista aikalaisistaan Abbeylla oli teräviä mielipiteitä. Itärannikon kirjallisia ikoneja hän ei pitänyt suuressakaan arvossa. Tom Wolfe oli hänen mukaansa "homomainen fasistikeikari", John Updike taas nojatuolikirjailija, joka sepitti pitkäveteisiä "lähiöiden saippuaoopperoita".

70-luvun lopulla kuuluisuus alkoi vauhdittaa kirjamyyntiä, mutta julkisuusmylly myös vaati veronsa. Kirjailijanura jatkui tuotteliaasti, mutta 1982 Abbey sai tietää sairastavansa syöpää.

Edward Abbey kuoli maaliskuussa 1989. Hautajaisjärjestelyissä noudatettiin vainajan tahtoa. Hänet haudattiin lempimakuupussissaan autiomaahan. Valvojaiset pidettiin Saguaro-kansallismuistomerkin alueella Tucsonissa ruoan, viinan ja säkkipillien tahdittamina. Toukokuussa pidettiin Archesin vanhan, sorapäällysteisen sisääntulotien varressa virallisempi muistopalvelus, jossa puheenvuoron käyttivät muiden muassa luontokirjailijat Wendell Berry, Ann Zwinger, Barry Lopez, Terry Tempest Williams, Doug Peacock ja C.L. Rawlins.

Uskollisimmat ihailijat eivät ole unohtaneet sankariaan. Lännen yleisten vessojen seinillä ja leiripaikkojen ilmoitustauluihin kaiverrettuina voi siellä täällä edelleen nähdä lauseen "Abbey lives!"

James M. Cahalanin laatima elämäkerta Edward Abbey. A Life julkaistiin vuonna 2001.
 

Men's Journal -lehden arvostelija tarjoaa Abbeyn kirjoittajaminästä ehkä tiiveimmän mahdollisen luonnehdinnan: "Oikukas, vaikea, jääräpäinen, rohkea, lahjakas, suorasukainen, täysin epäsovinnainen: lyhyesti, Edward Abbey." Luontoaiheista ja zenbuddhalaisuudesta tunnettu runoilija Gary Snyder, Abbeyn innokas kumppani filosofisissa väittelyissä, on sanonut että Ed "oli niin fiksu, että silloinkin kun hän oli väärässä, se oli hemmetin lähellä oikeassaolemista".

Yritys määrillä Abbeyn maailmankatsomusta on kuin yrittäisi kalastaa paljain käsin - Abbeyn "totuudet" ovat usein prosessuaalisia tai dialektisia. Hän julisti olevansa anarkisti, mutta poliittisen filosofian tuntijat ovat toista mieltä: anarkismi on ennen kaikkea poliittinen teoria, mutta Abbey ei kehittele lainkaan kysymystä siitä, miten yhteiskunnallinen hyvä olisi jaettava. Tämän mukaan Abbey oli kyllä anarkistinen, kuten esimerkiksi Thoreau häntä ennen, mutta tuskin anarkisti.

Joidenkin kriitikoiden mielestä Abbey on kyynisen opettajamainen oikeistopopulisti, mutta hän oli myös hyvin tunneherkkä, inhosi opettajamaista holhoamista ja vastusti henkeen ja vereen suurteollisuutta.

Selvää on ainakin, että Abbey oli jonkinlainen individualisti ja libertarianisti, jolle yksilönvapaudet olivat pyhiä. Aavikon kasveissakin häntä miellytti se että ne olivat harvassa eivätkä siten häirinneet liiaksi toisiaan.

Kirjailijana Abbey assosioituu lounaisten osavaltioiden muihin kirjoittajiin, kuten Mary Austiniin, Oliver LaFargeen ja Barbara Kingsolveriin, sekä hieman laajemmin Lännen kirjallisuuteen, jossa Wallace Stegnerillä on jonkinlainen kummisedän rooli. Kyse on siis Yhdysvaltain kirjallisuuden omaleimaisesta alakulttuurista, joka valtakunnallisissa antologioissa ja kirjallisuushistorioissa yleensä esitetään maan itäosista käsin määritellylle "valtavirtakirjallisuudelle" alisteisena paikalliskirjallisuutena eli regionalismina - regionalismin arvostus on kylläkin ollut viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajan nousussa kirjallisuuden markkinapaikoilla.

Abbeyn ihailijoihin lukeutuvat "kaikkien" tunteman Thomas Pynchonin lisäksi mm. Joan Didion (Kalifornia), Thomas McGuane (Montana), Cormac McCarthy (lounaiset osavaltiot), Larry McMurtry (Texas), Annie Dillard (luontokirjailija), Wendell Berry (maaseudun merkitystä korostava sosiaalikriitikko) sekä Hunter S. Thompson (gonzo).
 

Lisätietoja Edward Abbeysta löytyy muun muassa ruotsalaiselta Abbey-aiheiselta sivustolta www.abbeyweb.net. Luontokirjallisuudesta yleisemmin löytyy tietoa alan tutkijoiden tieteellisen seuran (The Association for the Study of Literature and Environment) sivuilta, www.asle.umn.edu.

Kanjoniseudun geologiaa

Kirjan seikkailujen tapahtumapaikka, Archesin kansallismuistomerkki (vuodesta 1971 alkaen kansallispuisto) sijaitsee Utahin kaakkoisosassa, Coloradon laakiolla ja siis melko korkealla merenpinnasta. Alueella sijaitsee kolme muutakin kuuluisaa kansallispuistoa, Capitol Reef, Canyonlands ja Bryce Canyon. Turistit rakastavat nykyään tätä maisemistaan kuuluisaa maailmankolkkaa, jossa harrastelijankin on helppo ottaa vaikuttavia valokuvia. Jylhiä maisemia on nykyään mahdollista ihailla asfalttitietä kiitävän auton ikkunasta - Abbeyn pelot ovat siis käyneet toteen.

Utahin kanjoniseuduksi kutsuttu kaakkoisosa on saanut useita muitakin kutsumanimiä: punaisen kiven maa, pystysuora maa, jyrkänteiden maa, panoraamamaa. Alue on yksi harvoja paikkoja maailmassa, joissa satojen miljoonien vuosien mittainen siivu maankuoren historiaa on nähtävissä helposti paljain silmin.

Kanjoniseutu on osa melkein Kalifornian kokoista pöytämäistä kalliotasannetta, jota kutsutaan Coloradon laakioksi alueen läpi virtaavan joen mukaan. Laakio on 1500 metrin korkeudella merenpinnasta ja ulottuu neljän osavaltion alueelle - Arizonaan, Uuteen Meksikoon, Coloradoon ja Utahiin. Pohjoisessa ja idässä sitä rajoittavat Kalliovuoret, mutta etelässä ja lännessä laakio putoaa jyrkkien pudotusten muodostamana portaikkona alavammille aavikkoalueille. Eteläisessä Utahissa suuren laakion pinnasta kohosi myöhemmin useita pienempiä laakioita, joista esimerkiksi Aquarius kohoaa 3 500 metrin korkeuteen.

Miten nämä oudot maisemat ovat syntyneet? Jos katsoo korkealta paikalta, esimerkiksi Dead Horse Pointin reunalta, yli 1 800 metrin korkeudesta, jyrkänteen alla kuusisataa metriä alempana virtaavaa Coloradojokea, silmä tavoittaa noin 200 miljoonan vuoden mittaisen siivun geologista historiaa. Coloradojoen nykyisten rantojen kallioperä on nimittäin iältään noin 275 miljoonaa vuotta, ja näköalapaikan kallio taas "ainoastaan" 60 miljoonaa vuotta.

Näiden pisteiden väliset siistit kerrostumat, joita on melkein tusina, ovat muodostuneet virtaavan veden tuoman mineraaliaineksen kerrostuessa veden pohjaan. Veden kuljettamat kivensirut, hiekka ja hienorakeinen muta ovat vähitellen laskeutuneet veden pohjaan, ja paine, lämpö sekä rakeiden väliin huokosvesistä saostuneet mineraaliainekset kuten kalsiitti ovat pitkien aikojen kuluessa sementin tavoin iskostaneet irtonaisen sedimentin kiveksi. Hiekkaa sisältävistä sedimenteistä on kehittynyt hiekkakiveä, simpukankuoria ja muita kalkkipitoisia merieliöiden jäänteitä sisältävistä kerrostumista kalkkikiveä ja mutakerrostumista mutakiveä tai savikiveä.

Entä viimeiset 60 miljoonaa vuotta? Sinä aikana on nykyisen kallionlaen päälle sedimentoitunut useita uusia kivikerrostumia, jotka sitten taas ovat eroosion vaikutuksesta kadonneet ja siirtyneet muualle.

Kalliojyrkänteissä näkyvät vaakasuorat kerrostumat ovat yleensä siistin tasapaksuja ja erottuvat väriltään ja rakenteeltaan selvästi viereisistä kerrostumista. Ne ovat aina samassa järjestyksessä, mutta seudun omalaatuiset mullistukset ovat tuoneet niistä milloin minkäkin näkyviin. Kerrostumille on annettu nimet sen mukaan, missä mikäkin niistä on ensin havaittu. Kayenta-muodostuma esimerkiksi on ensiksi havaittu lähellä Kayentaa (Arizonassa) ja Navajo-muodostuma Navajoreservaatissa. Navajo-muodostuma on kokonaan hiekkakiveä, ja niinpä on täsmällisintä kutsua kerrostumaa Navajo-hiekkakiveksi.

Tarinan jännittävimmät vaiheet seuraavat vasta näiden kerrostumien muodostuttua. 22 40 miljoonaa vuotta sitten maan sisäiset voimat, kuten ylöspäin tunkeutuvat magmapesäkkeet, työnsivät laakion sedimenttikerroksia voimakkaasti ylöspäin, jolloin laakion pinnasta kohosi siellä täällä jopa yli kilometrin korkuisia maankuoren pullistumia. Tällaisia sedimenttikerrosten väliin tunkeutuneen magman nostamia maankuoren kupertumia kutsutaan lakkoliiteiksi. Näitä ovat La Sal -vuoret, Henryvuoret, ja Abajovuoret eli Blue-vuoret, jotka kaikki Abbeykin mainitsee. Muita tällaisia seudulla ei olekaan.

Kuin edellä kuvattu mullistus ei olisi vielä riittänyt, 10 miljoonaa vuotta sitten sedimenttikivilajien korttipakka alkoi tuntemattomasta syystä nousta tuhansien neliökilometrien alueella. Näin Coloradon laakion pinta nousi nykyiseen korkeuteensa. Samalla Coloradojoki kulutti laakion pintaa suunnilleen samaa vauhtia kuin laakio nousi, joten joki virtaa nykyään syvässä kanjoniuomassaan yhtä korkealla merenpinnasta kuin miljoonia vuosia sitten.

Sen lisäksi että laakiot kohosivat, paikoitellen maankuori myös kallistui ja rypistyi. Toisin paikoin muodostui valtavia rakoja, ja niiden erottamat kivimassat nousivat paljon ympäristöään korkeammalle. Näin syntyi pienempiä laakioita Coloradon laakion selkään, esimerkiksi Paunsaugunt-laakio Bryce-kanjonin reunalla sekä jo mainittu Aquarius.

Loput tarinasta on enimmäkseen eroosiovoimien temmellystä. Virtaavan veden lisäksi ovat vaikuttaneet sateet, tuulen mukana kiitävät maahiukkaset, kasvien juuret ja painovoima. Joet ovat kuluttaneet laakioon ensin kapeita rotkoja, joita muut voimat sitten ovat leventäneet kanjoneiksi. Eroosiovoimat ovat kuljettaneet satoja miljoonia tonneja kiveä laakion muinaisesta pinnasta, mutta eivät tasaisesti vain ainoastaan pehmeämmistä kohdista. Näin on maisemaan jäänyt korkeita pystysuoria muodostumia. Mesaksi eli pöytävuoreksi sanotaan tällaista muodostumaa, kun sen leveys ylittää korkeuden. Mesan huippu on tavallisesti kovaa ja tasaista kalliota, joka rapautumista kestävänä on jäänyt paikoilleen, kun sen helpommin rapautuva kivinen ympäristö on erodoitunut pois.

Mutta mesat rapautuvat vähitellen laidoiltaan, ja ennen pitkää mesasta tulee butte, eli leveyttään korkeampi muodostuma. Kun butte edelleen kapenee ja alkaa muistuttaa piikkiä, sitä kutsutaan joskus pinaakkeliksi.

Samantapaisen valikoivan eroosion veistäminä ovat syntyneet myös Abbeyn kuvaamat kallioholvit ja -sillat ja korkeilla jalustoillaan lepäävät irtolohkareet. Tärkein näiden syntyyn vaikuttanut tekijä on ollut sade, joka alueella tulee talvisin rajuna. Toisinaan vesi jäätyy, mikä halkaisee tehokkaasti kiviä. Kanjoniseudun pinta alenee nykyisin noin sentin kahdessasadassa vuodessa.

Archesin nykyisen kansallispuiston alue sijaitsee Moabin laaksossa, jonka geologiseen historiaan liittyy eräs kummallisuus. Aluetta peittävän meren haihduttua paikalle jäi lähes kilometrin paksuinen ja lähes Etelä-Suomen läänin kokoinen suolakerros, jonka kiviaines vähitellen peitti. Epätasainen paine sai suolan paikoitellen nousemaan, jolloin se taivutti yllään olevia maakerroksia. Syntyi antikliineiksi kutsuttuja poimuja, jotka myöhemmin romahtivat taas alas, kun vesi oli liuottanut alla olevan suolan. Archesin alueella, joka on pääosin Entrada-hiekkakiveä, noston ja romahduksen seurauksena kallioperään syntyi syviä, lähekkäisiä pystyrakoja, joita eroosio sittemmin on leventänyt. Vuosimiljoonien kuluessa lähekkäisten halkeamien väliin muodostui vapaasti seisovia harjanteita. Nykyään paikalla on vieri vieressä kohoavia pystysuoria laattoja keskellä eroosion aivan avoimeksi kuluttamaa maisemaa.

Suomentajan kiitokset

Suomentaja haluaa kiittää ennen muita Antti Immosta, joka talonrakennuskiireittensä keskelläkin ehti lukea käännöskäsikirjoituksen läpi ajatuksella ja kommentointikynää säästämättä. Edward Abbeyn elämäkerturi Jim Cahalan luki ystävällisesti läpi näiden jälkisanojen elämäkerralliset osat englanninkielisenä käännöksenä ja korjasi löytämänsä virheet ja epätarkkuudet, mistä hänelle kiitokset.

Suomen Biologian Seuran Vanamon nimistötoimikunnalle suuret kiitokset kymmenistä kasvitermeistä. Missä jollekin kasville ei ollut vakiintunutta suomenkielistä nimeä, he keksivät sen. Näin suomen kieli on tämän käännösprojektin myötä rikastunut esimerkiksi sanoilla sädekorvio ja kalifornianruusio.

Geologian ja minerologian professori emeritus Ilmari Haapala tarkasti ystävällisesti muutaman alaansa liittyvän tekstikohdan ja auttoi välttämään monta pahaa virhettä.

Suomen Alppikerho ry:n puheenjohtaja Johan Björklund tarjosi asiantuntija-apua kiipeilytermeissä.

Lienee syytä mainita, että suomentajan saamasta runsaasta avusta huolimatta kaikki tässä kirjassa mahdollisesti esiintyvät virheet ovat yksinomaan hänen itsensä vastuulla.
 

- Jussi Hirvi

---

Alaviite

1		Kannattaa huomata, että luontokirjallisuuden estetiikassa on pakko ottaa kantaa luonnon kuvaamiseen paitsi sosiaalisesti tuotettuna tekstinä, myös ihmisen biologisen elämän välttämättömänä edellytyksenä. Esimerkiksi ympäristön pilaantuminen voi vaarantaa ihmislajin olemassaolon riippumatta luontokäsityksestämme. Kun luonto heittää kivellä, piintyneinkin postmodernisti kumartuu väistääkseen. Ilman edes jossain määrin todellisuutta vastaavan ja ”luotettavan” luonnonkuvauksen mahdollisuutta ekologisen kirjallisuuden projekti olisi mieletön. Tämä ei silti tarkoita, että perinteinen, esittämisen ongelmista tietämättömäksi tekeytyvä realismi olisi luonnonkuvauksen ainoa mahdollisuus. Ei ole mahdollista vangita luontoa kirjaan, kuten Abbey toteaa tämän kirjan esipuheessa. Kuitenkin sitä on tavalla tai toisella yritettävä, jos halutaan että tekstillä on ekologista relevanssia, vaikutusta lukijoihin ja sitä kautta viime kädessä ympäristön tilaan. Pyrkimys tällaiseen vaikuttamiseen on olennainen osa luontokirjallisuuden projektia. Luontokirjallisuus ei kutsu vain pyytettömään tarkkailuun ja taidenautintoon. Pikemminkin se yllyttää lukijaa jalkautumaan luontoon, kääntämään katseensa ulos elävään maailmaan ja ottamaan vastuuta itsestään ja ympäristön tilasta.